2010-11-21, Gotlanti, Rute talings
Ja blogi jatkuu. Viimeisenä Intiapäivänämme pääsimme toeamaan mitä Bollywood on sisältäpäin. Eräs jamppa bongasi meidät Mumbain kaduilta ja kysyi, haluisimmeko tulla kuvauksiin. Elokuvan kohtauksessa tarvittiin länkkäreitä taustalle. Lupasivat hakea meidät ja maksaa 500rs per naama ja nakata päivän jälkeen lentokentälle, mistä meidän oli määrä lähtä kohti Suomena seuraavana yönä. Hikinen ja kiireinen bollywood on nyt nähty ja siirrytty pölyisästä ja kuumasta Intiasta aina skandinaviaan saakkaa Ilma täällä on herkullisen raikasta.
Täällä ollaan! Mumbaista lennettiin Suomeen, käytiin porukoilla syömässä, pakattiin kamat kuorkkiin ja lähdettiin kohti Gotlantia. 17.11 saavuttiin kamoinemme talolle, jossa talon silloinen omistaja antoi meille luvan, että voimme sijoittaa kamamme yhteen luokkahuoneista. Kamat saatiinkin ihan mukavasti purettua ja sen jälkeen majoituimme läheiseen matkustajakotiin. Se oli tyylikäs mummon mökki. Majailimme siellä pari päivää. Hoidimme virastoasioita Visbyssä vaihtelevalla menestyksellä. Mm. pankkilainan saannin kannalta olennaista samordningnummeria, eli eräänlaista henkilönumeroa hakeissamme kävi ilmi, ettei niitä saa suoraan tiskin yli, vaan siinä menee vähintään 10 päivää. Me kun olisimme tarvinneet niitä jo huomenna neuvotteluissa. Olimme yhteydessä asian laidasta asuntovälittäjään ja Fårösundin handelsbankenin konttoripäälliköön, joiden kanssa pankkineuvottelut olis huomenna määrä tapahtua. Kaikki kuitenkin meni niin täydellisesti, että saimme lainan kaikesta sättäyksestä ja säädöstä huolimatta. Neuvottelimme lainan ja talon avaimet käteen ja nyt olo on todella helpottunut!
Suvi lähti jo sama päivänä takaisin Suomeen töihin. Paljon kursseja pidettävänä. Minä jäin Gotlantiin järjestämään taloa ja purkamaan laatikoita. Pari päivää on vierähtänyt aikalailla hommia paiskiessa. Tänään olen pitänyt lomapäivän siitä ja käynyt katosmassa läheistä meren lahtea. Lahden rannalla on kalasavustamo ja uskomattoman hienoja kalkkikivimuodostelmia. Olen kyllä vielä vähän ällikällä, miten tämä kaikki oikein kävi niin vaivattomasti.
Kokoajan oppii uusia juttuja tästä talosta ja miten se ylipäänsä toimii, välillä yrityksen ja erehdyksenkin kautta. Paljon on hommia hoidettavana täällä, mutta paljon on intoakin! Yritän opiskella ruotsin kieltä Paulo Coelhoa lukemalla, sanakirjan avulla. Hankala kieli mut kai se on periaatteessa mahdollinen oppia. Ikävöin rakasta vaimoani ja koiraani. Onneksi Suvi hakee sen vonkaleen jo huomenna!
Sää Gotlannissa on ollut viileä, tuulinen ja sateinen. Yöllä on taijanomainen sumu ja ääretön hiljaisuus. Se on upeaa koettavaa! Pitää ottaa selville, mistä täällä saisi hankittua veneen ja mitä se edellyttää. On mielenkiintoista päästä tutkimaan rantoja ja kalastelemaan. No se tulee sitten kun on sen hetki tulla. Studiopuoltakin pitää alkaa suunnittelemaan nyt takermmin kun on käsitys tilasta yms hommista. Paljon on mielenkiintoisia juttuja! Kaikki ajallaan!
Palaillaan!
sunnuntai, 21. marraskuuta 2010
sunnuntai, 14. marraskuuta 2010
14.11. Mumbai
Nyt on Intian reissu lähestulkoon reissattu ja tämä olkoon viimeinen blogipäivitys matkanvarrelta. Kaupunkeja tuli nähtyä viljalti. Delhistä aloitettiin. Sitten kierrettiin Goan kaupungit, Mangalore, Mysore, Ooty, Coimbatore, Kochin tienoot, Alleppey, Amritapuri, Varkala, Trivandrum ja Kanyakumari Intian eteläkärjessä. Ylöspäin lähdettiin nousemaan Madurain kautta Kodaikanal, Thanjavur, Trichy, Kumbakonam, Pondicherry, Mamallapuram, Chennaista junalla Varanasiin. Varanasista taas Delhiin, siitä ylospäin Haridwar, Rishikesh, Dehra Dun, Amritsar, taas Delhi, Agra, Jaipur ja lopulta Mumbai. Paljon kaupunkeja, ihmisiä, kulttuuria ja tilanteita riitti. Eilen Mumbain kaduilla Bollywood-työntekijä houkutteli meidät seuraavana päivänä järjestettäviin kuvauksiin avustajiksi. Lupasi kyyditykset lentokentälle, ruuat ja 500 rupiaa mieheen. Mehän suostuimme! Pääseepähän näkemään bollywoodin sisäpuolelta. Olimme kuvauspaikalla sonnustautuneina rooliasuihin ja toimimme erinäisissä sivurooleissa. Kuvaukset kestivät kymmenisen tuntia, eli koko päivä siinä meni. Yli 30 asteen helteessä puku päällä hikoilu oli rasittavaa, mutta todella mielenkiintoinen kokemus!
Mitäs nyt sitten voisi sanoa ikään kuin yhteenvetona koko tourneesta? Miten voisikaan tiivistää 4 kuukauden huikean reissun yhteen blogipäivitykseen? Intian ihmeellinen maailma alkoi pikkuhiljaa avautumaan erinäisten tilanteiden, ihmiskohtaamisten ja itsensä paremmin ymmärtämisen kautta. Etelä-Intiasta jäi tunne, että se tuli koluttua kohtuullisen hyvin. Pohjois-Intia tournee jäi vähän vajaaksi ja se onkin ehdottomasti seuraava Intian matkan pääasiallinen kohde. Himalajan liepeiden maisemat ja meiningit kyllä pitää ehdottomasti käydä toteamassa sitten paremmalla ajalla.
Mikä on ollut parasta Intiassa ja mikä sitten on ollut taas sitä toista äärilaitaa? Parasta on ollut aidot ihmiset, jota täällä on tullut tavattua paljon. Ystävällisistä, avuliasta ja vilpittömistä ihmisistä jää mukava muisto. Maailmankuulu ja paljonpuhuttu Intialainen keittiö on tarjonnut laajan skaalan kaikkea mahdollista makuhermoja kutkuttavista makuelämyksistä ihmeellisiin ja epäilyttäviin, toisinaan mauttomiin ja toisinaan taas omituisen kanamunapierun hajun makuisiin, rottia kuhisevassa keittiössä sotkettuihin ruokiin. Täällä ei välttämättä voi pitää itsestään selvyytenä, että ravitsemusliikkeissä tarjottava ruoka on herkullista. Jokainen osavaltio omaa yksilölliset spesiaalinsa. Itse henk.koht. nautimme enemmän Pohjois-Intialaisesta keittiöstä. Etelässäkin toki on herkuullisuuksia.
Välillä Intian epäkäytännöllisyys on kiristänyt pinnaa. Se johtuu toki myös omasta itsestä. Toisinaan on aika rankkaa kun on reput selässä 4kk ja alati liikenteessä. Olemme iloisia siitä, ettei 4kk yhtäjaksoinen toisen naaman tuijotus ole aiheuttanut mitään ongelmia. Veikaanpa, että jos suhde kestää 4kk Intian reissun, se kestää myös paljon muuta ;) Hankaliin ja rasittaviin tilanteisiin on oppinut suhtautumaan huumorilla. Silloin pitää vaan yrittää osata nauraa tilanteen toivottomuudelle ja itsensä lyhytpinnaisuudelle (joka on täysin uusi piirre allekirjoittaneessa), Kaikkea uutta sitä oppiikin :)
Tämä reissu on ollut TODELLA opettavainen. Itsestä on yllämainitun piirteen lisäksi oppinut kaikennäköistä muuta uutta ja ihmeellistä. Intialainen kulttuuri on myös tarjonnut paljon ihmetyksiä, joita toisinaan on vaikea vieläkin ymmärtää. Esimerkiksi näiden ihmisten suhde roskiin ja roskaamiseen. Vaikuttaa, ettei tässä maassa ole minkään sortin jätehuoltoa. Täällä siivous ja siisteys on ainoastaan jokaisen omissa käsissä (niin kuin sen mielestäni pitäisi muuallakin olla), mutta näitä ihmisiä ei vaikuta häiritsevän ollenkaan se, että täällä on paikoitellen todella saastaista. Roskat dumpataan junissa suoraan ikkunasta luontoon, Gangesin varrella suoraan jokeen ja ylipäänsä missä vaan; suoraan luontoon. Ja sen kyllä huomaa. Maan likaisuus ja roskaisuus ei toki ollut asia, mitä tulimme tänne paheksumaan, mutta mielenkiintoinen ja välillä surullinen havainto silti. Voisi kuvitella, että jätehuolto maassa jossa on yli miljardi ihmistä kannattaisi ihan kaikkien ja kaiken hyvinvoinnin kannalta pitää kunnossa. Ainakin saattaa asia paremmalle tolalle. Toki monessa paikassa asiaan on kiinnitetty huomiota, Jossain paikoissa muovipussit yms. on kiellettyjä ja "älä roskaa" -kylttejä on ripoteltu sinne tänne. Mutta kyse lienee enemmänkin asenteista, kuin tiedon puutteessa, jopa täällä.
Toinen asia, joka ihmetyttää on se, ettei intialaislla vaikuta olevan minkäänlaista yksityisyyden tarvetta. Monessa paikassa ravintolan saniteettitilat on jonkun yksityiskodissa. Asiakkaat kävelee olohuoneen läpi vessaan, perheen katsoessa telkkarista napakymppiä vieressä. Hotelleissa myös intialaiset makaavat ovet sepposen selällään. Mekkala ja mökä ei myöskään tunnu häiritsevän intialaista. Jos yöllä esimerkiksi tulee asiaa, sen voi aivan hyvin huutaa kaverille naapurihuoneessa, tai jos iskee väsy, voi aivan hyvin levittää viltin vaikka vilkkaasti liikennöidyn liikenneympyrän keskelle. Se on toki ymmärrettävää, ettei voi antaa muiden ihmisten tai metelin häiritä maassa jossa sakkia ja meteliä on koko ajan kaikkialla. Se vaan ihmetyttää välillä seesteistä suomalaista. Tässä ainoastaan pintaraapaisulla muutama esimerkki eroavaisuuksista itsensä ja intialaisen välillä.
Pitkä mutta mahtava reissu kohta takana. Ei voi sanoin kuvata, miten paljon sitä odottaa jo päästä asettumaan paikoilleen täysin uuteen maahan ja rakentaa uusi koti sinne. Ja mukavaa on päästä näkemään ystäviä ja perhettä. Ja tietysti Riski-poikaa!! Lentsikka lähtee juuri ja juuri 15. päivän puolella Pariisin kautta Suomeen.
Intia vaikenee...
Nyt on Intian reissu lähestulkoon reissattu ja tämä olkoon viimeinen blogipäivitys matkanvarrelta. Kaupunkeja tuli nähtyä viljalti. Delhistä aloitettiin. Sitten kierrettiin Goan kaupungit, Mangalore, Mysore, Ooty, Coimbatore, Kochin tienoot, Alleppey, Amritapuri, Varkala, Trivandrum ja Kanyakumari Intian eteläkärjessä. Ylöspäin lähdettiin nousemaan Madurain kautta Kodaikanal, Thanjavur, Trichy, Kumbakonam, Pondicherry, Mamallapuram, Chennaista junalla Varanasiin. Varanasista taas Delhiin, siitä ylospäin Haridwar, Rishikesh, Dehra Dun, Amritsar, taas Delhi, Agra, Jaipur ja lopulta Mumbai. Paljon kaupunkeja, ihmisiä, kulttuuria ja tilanteita riitti. Eilen Mumbain kaduilla Bollywood-työntekijä houkutteli meidät seuraavana päivänä järjestettäviin kuvauksiin avustajiksi. Lupasi kyyditykset lentokentälle, ruuat ja 500 rupiaa mieheen. Mehän suostuimme! Pääseepähän näkemään bollywoodin sisäpuolelta. Olimme kuvauspaikalla sonnustautuneina rooliasuihin ja toimimme erinäisissä sivurooleissa. Kuvaukset kestivät kymmenisen tuntia, eli koko päivä siinä meni. Yli 30 asteen helteessä puku päällä hikoilu oli rasittavaa, mutta todella mielenkiintoinen kokemus!
Mitäs nyt sitten voisi sanoa ikään kuin yhteenvetona koko tourneesta? Miten voisikaan tiivistää 4 kuukauden huikean reissun yhteen blogipäivitykseen? Intian ihmeellinen maailma alkoi pikkuhiljaa avautumaan erinäisten tilanteiden, ihmiskohtaamisten ja itsensä paremmin ymmärtämisen kautta. Etelä-Intiasta jäi tunne, että se tuli koluttua kohtuullisen hyvin. Pohjois-Intia tournee jäi vähän vajaaksi ja se onkin ehdottomasti seuraava Intian matkan pääasiallinen kohde. Himalajan liepeiden maisemat ja meiningit kyllä pitää ehdottomasti käydä toteamassa sitten paremmalla ajalla.
Mikä on ollut parasta Intiassa ja mikä sitten on ollut taas sitä toista äärilaitaa? Parasta on ollut aidot ihmiset, jota täällä on tullut tavattua paljon. Ystävällisistä, avuliasta ja vilpittömistä ihmisistä jää mukava muisto. Maailmankuulu ja paljonpuhuttu Intialainen keittiö on tarjonnut laajan skaalan kaikkea mahdollista makuhermoja kutkuttavista makuelämyksistä ihmeellisiin ja epäilyttäviin, toisinaan mauttomiin ja toisinaan taas omituisen kanamunapierun hajun makuisiin, rottia kuhisevassa keittiössä sotkettuihin ruokiin. Täällä ei välttämättä voi pitää itsestään selvyytenä, että ravitsemusliikkeissä tarjottava ruoka on herkullista. Jokainen osavaltio omaa yksilölliset spesiaalinsa. Itse henk.koht. nautimme enemmän Pohjois-Intialaisesta keittiöstä. Etelässäkin toki on herkuullisuuksia.
Välillä Intian epäkäytännöllisyys on kiristänyt pinnaa. Se johtuu toki myös omasta itsestä. Toisinaan on aika rankkaa kun on reput selässä 4kk ja alati liikenteessä. Olemme iloisia siitä, ettei 4kk yhtäjaksoinen toisen naaman tuijotus ole aiheuttanut mitään ongelmia. Veikaanpa, että jos suhde kestää 4kk Intian reissun, se kestää myös paljon muuta ;) Hankaliin ja rasittaviin tilanteisiin on oppinut suhtautumaan huumorilla. Silloin pitää vaan yrittää osata nauraa tilanteen toivottomuudelle ja itsensä lyhytpinnaisuudelle (joka on täysin uusi piirre allekirjoittaneessa), Kaikkea uutta sitä oppiikin :)
Tämä reissu on ollut TODELLA opettavainen. Itsestä on yllämainitun piirteen lisäksi oppinut kaikennäköistä muuta uutta ja ihmeellistä. Intialainen kulttuuri on myös tarjonnut paljon ihmetyksiä, joita toisinaan on vaikea vieläkin ymmärtää. Esimerkiksi näiden ihmisten suhde roskiin ja roskaamiseen. Vaikuttaa, ettei tässä maassa ole minkään sortin jätehuoltoa. Täällä siivous ja siisteys on ainoastaan jokaisen omissa käsissä (niin kuin sen mielestäni pitäisi muuallakin olla), mutta näitä ihmisiä ei vaikuta häiritsevän ollenkaan se, että täällä on paikoitellen todella saastaista. Roskat dumpataan junissa suoraan ikkunasta luontoon, Gangesin varrella suoraan jokeen ja ylipäänsä missä vaan; suoraan luontoon. Ja sen kyllä huomaa. Maan likaisuus ja roskaisuus ei toki ollut asia, mitä tulimme tänne paheksumaan, mutta mielenkiintoinen ja välillä surullinen havainto silti. Voisi kuvitella, että jätehuolto maassa jossa on yli miljardi ihmistä kannattaisi ihan kaikkien ja kaiken hyvinvoinnin kannalta pitää kunnossa. Ainakin saattaa asia paremmalle tolalle. Toki monessa paikassa asiaan on kiinnitetty huomiota, Jossain paikoissa muovipussit yms. on kiellettyjä ja "älä roskaa" -kylttejä on ripoteltu sinne tänne. Mutta kyse lienee enemmänkin asenteista, kuin tiedon puutteessa, jopa täällä.
Toinen asia, joka ihmetyttää on se, ettei intialaislla vaikuta olevan minkäänlaista yksityisyyden tarvetta. Monessa paikassa ravintolan saniteettitilat on jonkun yksityiskodissa. Asiakkaat kävelee olohuoneen läpi vessaan, perheen katsoessa telkkarista napakymppiä vieressä. Hotelleissa myös intialaiset makaavat ovet sepposen selällään. Mekkala ja mökä ei myöskään tunnu häiritsevän intialaista. Jos yöllä esimerkiksi tulee asiaa, sen voi aivan hyvin huutaa kaverille naapurihuoneessa, tai jos iskee väsy, voi aivan hyvin levittää viltin vaikka vilkkaasti liikennöidyn liikenneympyrän keskelle. Se on toki ymmärrettävää, ettei voi antaa muiden ihmisten tai metelin häiritä maassa jossa sakkia ja meteliä on koko ajan kaikkialla. Se vaan ihmetyttää välillä seesteistä suomalaista. Tässä ainoastaan pintaraapaisulla muutama esimerkki eroavaisuuksista itsensä ja intialaisen välillä.
Pitkä mutta mahtava reissu kohta takana. Ei voi sanoin kuvata, miten paljon sitä odottaa jo päästä asettumaan paikoilleen täysin uuteen maahan ja rakentaa uusi koti sinne. Ja mukavaa on päästä näkemään ystäviä ja perhettä. Ja tietysti Riski-poikaa!! Lentsikka lähtee juuri ja juuri 15. päivän puolella Pariisin kautta Suomeen.
Intia vaikenee...
perjantai, 29. lokakuuta 2010
Kaikki kivet kalsareihin, arvokkaimmat alkkareihin.
29.10.2010 - Rishikesh, Uttarakhand.
Varansista pois pääsy oli kovan työn takana. Olimme lähdössä jo kun saimme selville, ettei ollut oikea aika lähteä vielä, sillä oli Durga-festivaalin päätöspäivä ja kaupunki oli kirjaimellisesti tukossa ja junat buukattu pari päivää eteenpäin. Siispä jäimme Varanasiin odottamaan sopivampaa hetkeä lähtä. Kävimme katsomassa muinaisen Sarnathin kapungin, missä valaistunut Gautama Buddha kertoi keskitiestään reipas 2000 vuotta sitten. Alueellä oli buddhalainen museo, jainalaisia temppelitä ja tienvieret täynnä turisteille suunnattuja kärryjä täynnä rihkamaa. Olisi voinut kuvitella, että Sarnathissa olisi vallinnut hiljaisuus ja rauha buddhalaiseen teemaan nojaten, mutta sen sijaan kaijuttumista pauhasi intialainen vinku-tekno TÄYSILLÄ perinteiseen intialaiseen tapaan. Illalla seurasimme Assi-ghatilla pidettävää Ganga-pujaa jonka jälkeen menimme loistavaan sitar-tabla -konserttiin. Seuraavana päivänä lähdimme pois tarkoituksenamme mennä Agran kautta ylöspäin Rishikeshiin. Paikat junassa olivat todella kortilla ja saimme kuin saimmekin liput 22.30 lähtevään junaan. Asema, mistä junamme oli tarkoitus lähteä oli 19km kaupungin ulkopuolella. Sinne saavuimme 18 maissa. Odottelimme junaa korttia pelaillen ja intialaisia ihmetellen (ja he ihmetellen meitä!). Kävi ilmi, että junamme olikin 5 tuntia myöhässä. Tuumimme että mikäpäs-siinä-sitten muuta kun odotellaan. Odotellessamme juna antoi myös odottaa itseään aina vaan kauemmin ja kauemmin. Lopulta päädyimme näkemään auringonnousun Mughal Serain aseman epäilyttävässä ilmapiirissä. Asema vilisi mäyräkoiran kokoisia rottia ja paikalliset aseman yökyöpelit olivat aika-ajoin jopa pelottavia. Juna saapui lopulta klo 7 aamulla. Raahustimme siihen ja kipusimme yläpedeille nukkumaan. Päätimme skipata Agran ja Taj Mahalin junan julmetun myöhästyneisyyden johdosta, koska olimme ostaneet liput etukäteen Delhistä Haridwariin menevään junaan seuraavalle päivälle. Muuten aika olisi mennyt kortille. Moninaisen sättäyksen ja säädön jälkeen päädyimme lähtöruutuun, Delhiin.
Ympyrä sulkeutui. Reilu kolme kuukautta sitten oli reissumme ensimmäinen viikko ja saimme ensikosketuksen Intian maaperään juurikin tällä samaisella alueella Delhin Pahar Ganjissa. Nyt on Intia mamman tississä! Delhissä vietimme vain 1 yön ja suuntasimme pohjoiseen, Haridwariin.
Kiertelimme Pahar Ganjin tutuksi tulleita kulmia. Kaikki kadut näyttivät täysin erilaisilta, aivan kuin se olisi ollut 3kk sitten eri kaupunki. Silloin kaikki tienvieret ja paikoin tietkin oli reivitty auki. Nyt kaikki oli paikattu, kadut leveät ja sähläys oli tasoittunut. Tuli mieleen, että nyt kun ollaan täällä ja kadut täynnä soitinkauppoja, että olisikon nyt se oikea hetki löytää SE oikea tablarumpupari. Kävi ilmi aijemmin etelää kiertäessä, ette sieltä oli vaikea löytää hyviä tabloja. Pari kauppaa kiertäessämme löytyi SE pari. Siihen hintaan Suomesta on vaikea löytää minkäänlaista edes kohtuullisen laadukasta soitinta. Tulipahan 1 laukku raahattavaksi lisää, mutta kyllä kanatti! Tablat ovat loistavat!
Illalla lähdimme kohti Haridwaria. Aamulla olimme perillä tukkoisina ja väsyneitä vetoisan junayön jäljiltä. Etsimme täydellisen hotellin ja kävimme huilimaan. Pari päivää menikin hyvin pitkälti vilttien alla. Kun 3. päivänä olo oli kohentunut sen verran, että teki mieli yrittää ulkoilua, nousi myrsky joka ajoi meidät takaisin sisälle. Myös internet yhteytemme katkaistiin jostain ihme syistä eikä kukaan oikein tiennyt mistään mitään. Haridwarista meille kummallekin jäi vähän ikävä kutina erinäisistä syistä, mutta pääsimme pois 4. päivänä ja bussimatka Rishikeshiin kesti vain tunnin. Huokaisimme helpostuksesta.
Rishikeshissä paistoi aurinko ja oli todella miellyttävän lämmin. Löysimme helposti hotellin, jonka hinnan tingimme kohdalleen. Näkymä yli Gangesin yli hotellimme ikkunasta ja pihanurmelta on huikaiseva! Rishikesh on osoittautunut olevan oman kokemuksemme valossa tähän menessä mukavin paikka koko Intiassa! Täällä on päivällä sopivan lämmin, ei kuuma. Ihmiset ovat mukavia ja hyvissä meiningeissä. Täällä on paljon hyviä ja mukavia ravintoloita ja kahviloita ja ruoka täällä on herrrrkullista! Eilen vuokrasimme moottoripyörän ja päräytimme Gangan viertä ylöspäin. Löysimme telttakylän joen hiekkarannalla, josta tekevät rafting retkiä jokea pisin. Vesi oli kylmää ja raikasta. Nytpähän on päässyt uimaan pyhässä joessa turvallisesti vailla välitöntä hermomutaepidemian vaaraa. Poispäin ajaessamme poikkesimme vesiputouksella. Sinne oli kavuttava pari kilometriä vuoren rinnettä. Onneksi kapusimme sillä putous oli näkemisen arvoinen. Siellä pääsi myös uimaan vuoristovesiputouksen kristallinkirkkaaseen veteen.
Täällä on nyt hengailtu 6 päivää. Täällä ei ole tänä aikana näkynyt pilven hattaraakaan. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin hiipimään tunne, että voisi siirtyä eteenpäin. Ideamme on siirtyä Dehra Dunin kautta Amritsariin katsomaan kultaista temppeliä. Käydä Dharamsalassa Dalai laman luona. Sitten alkaakin jo kotiinpaluu häämöttämään. Gotlantiin muuttoa ollaan suunniteltu tasaiseen tahtiin ja se alkaa olla kohta toteuttamista vaille valmis! Eli kaikki muuttoavuksi luokiteltava kapasiteetti on enemmän kuin tervetullutta 16.11 Tapiolan kämpillemme ja sen jälkeen Lauttasaaren studiollemme.
Palataan!
Varansista pois pääsy oli kovan työn takana. Olimme lähdössä jo kun saimme selville, ettei ollut oikea aika lähteä vielä, sillä oli Durga-festivaalin päätöspäivä ja kaupunki oli kirjaimellisesti tukossa ja junat buukattu pari päivää eteenpäin. Siispä jäimme Varanasiin odottamaan sopivampaa hetkeä lähtä. Kävimme katsomassa muinaisen Sarnathin kapungin, missä valaistunut Gautama Buddha kertoi keskitiestään reipas 2000 vuotta sitten. Alueellä oli buddhalainen museo, jainalaisia temppelitä ja tienvieret täynnä turisteille suunnattuja kärryjä täynnä rihkamaa. Olisi voinut kuvitella, että Sarnathissa olisi vallinnut hiljaisuus ja rauha buddhalaiseen teemaan nojaten, mutta sen sijaan kaijuttumista pauhasi intialainen vinku-tekno TÄYSILLÄ perinteiseen intialaiseen tapaan. Illalla seurasimme Assi-ghatilla pidettävää Ganga-pujaa jonka jälkeen menimme loistavaan sitar-tabla -konserttiin. Seuraavana päivänä lähdimme pois tarkoituksenamme mennä Agran kautta ylöspäin Rishikeshiin. Paikat junassa olivat todella kortilla ja saimme kuin saimmekin liput 22.30 lähtevään junaan. Asema, mistä junamme oli tarkoitus lähteä oli 19km kaupungin ulkopuolella. Sinne saavuimme 18 maissa. Odottelimme junaa korttia pelaillen ja intialaisia ihmetellen (ja he ihmetellen meitä!). Kävi ilmi, että junamme olikin 5 tuntia myöhässä. Tuumimme että mikäpäs-siinä-sitten muuta kun odotellaan. Odotellessamme juna antoi myös odottaa itseään aina vaan kauemmin ja kauemmin. Lopulta päädyimme näkemään auringonnousun Mughal Serain aseman epäilyttävässä ilmapiirissä. Asema vilisi mäyräkoiran kokoisia rottia ja paikalliset aseman yökyöpelit olivat aika-ajoin jopa pelottavia. Juna saapui lopulta klo 7 aamulla. Raahustimme siihen ja kipusimme yläpedeille nukkumaan. Päätimme skipata Agran ja Taj Mahalin junan julmetun myöhästyneisyyden johdosta, koska olimme ostaneet liput etukäteen Delhistä Haridwariin menevään junaan seuraavalle päivälle. Muuten aika olisi mennyt kortille. Moninaisen sättäyksen ja säädön jälkeen päädyimme lähtöruutuun, Delhiin.
Ympyrä sulkeutui. Reilu kolme kuukautta sitten oli reissumme ensimmäinen viikko ja saimme ensikosketuksen Intian maaperään juurikin tällä samaisella alueella Delhin Pahar Ganjissa. Nyt on Intia mamman tississä! Delhissä vietimme vain 1 yön ja suuntasimme pohjoiseen, Haridwariin.
Kiertelimme Pahar Ganjin tutuksi tulleita kulmia. Kaikki kadut näyttivät täysin erilaisilta, aivan kuin se olisi ollut 3kk sitten eri kaupunki. Silloin kaikki tienvieret ja paikoin tietkin oli reivitty auki. Nyt kaikki oli paikattu, kadut leveät ja sähläys oli tasoittunut. Tuli mieleen, että nyt kun ollaan täällä ja kadut täynnä soitinkauppoja, että olisikon nyt se oikea hetki löytää SE oikea tablarumpupari. Kävi ilmi aijemmin etelää kiertäessä, ette sieltä oli vaikea löytää hyviä tabloja. Pari kauppaa kiertäessämme löytyi SE pari. Siihen hintaan Suomesta on vaikea löytää minkäänlaista edes kohtuullisen laadukasta soitinta. Tulipahan 1 laukku raahattavaksi lisää, mutta kyllä kanatti! Tablat ovat loistavat!
Illalla lähdimme kohti Haridwaria. Aamulla olimme perillä tukkoisina ja väsyneitä vetoisan junayön jäljiltä. Etsimme täydellisen hotellin ja kävimme huilimaan. Pari päivää menikin hyvin pitkälti vilttien alla. Kun 3. päivänä olo oli kohentunut sen verran, että teki mieli yrittää ulkoilua, nousi myrsky joka ajoi meidät takaisin sisälle. Myös internet yhteytemme katkaistiin jostain ihme syistä eikä kukaan oikein tiennyt mistään mitään. Haridwarista meille kummallekin jäi vähän ikävä kutina erinäisistä syistä, mutta pääsimme pois 4. päivänä ja bussimatka Rishikeshiin kesti vain tunnin. Huokaisimme helpostuksesta.
Rishikeshissä paistoi aurinko ja oli todella miellyttävän lämmin. Löysimme helposti hotellin, jonka hinnan tingimme kohdalleen. Näkymä yli Gangesin yli hotellimme ikkunasta ja pihanurmelta on huikaiseva! Rishikesh on osoittautunut olevan oman kokemuksemme valossa tähän menessä mukavin paikka koko Intiassa! Täällä on päivällä sopivan lämmin, ei kuuma. Ihmiset ovat mukavia ja hyvissä meiningeissä. Täällä on paljon hyviä ja mukavia ravintoloita ja kahviloita ja ruoka täällä on herrrrkullista! Eilen vuokrasimme moottoripyörän ja päräytimme Gangan viertä ylöspäin. Löysimme telttakylän joen hiekkarannalla, josta tekevät rafting retkiä jokea pisin. Vesi oli kylmää ja raikasta. Nytpähän on päässyt uimaan pyhässä joessa turvallisesti vailla välitöntä hermomutaepidemian vaaraa. Poispäin ajaessamme poikkesimme vesiputouksella. Sinne oli kavuttava pari kilometriä vuoren rinnettä. Onneksi kapusimme sillä putous oli näkemisen arvoinen. Siellä pääsi myös uimaan vuoristovesiputouksen kristallinkirkkaaseen veteen.
Täällä on nyt hengailtu 6 päivää. Täällä ei ole tänä aikana näkynyt pilven hattaraakaan. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin hiipimään tunne, että voisi siirtyä eteenpäin. Ideamme on siirtyä Dehra Dunin kautta Amritsariin katsomaan kultaista temppeliä. Käydä Dharamsalassa Dalai laman luona. Sitten alkaakin jo kotiinpaluu häämöttämään. Gotlantiin muuttoa ollaan suunniteltu tasaiseen tahtiin ja se alkaa olla kohta toteuttamista vaille valmis! Eli kaikki muuttoavuksi luokiteltava kapasiteetti on enemmän kuin tervetullutta 16.11 Tapiolan kämpillemme ja sen jälkeen Lauttasaaren studiollemme.
Palataan!
keskiviikko, 13. lokakuuta 2010
Leijat Varanasin yllä.
15.10 - Varanasi, Uttar pradesh
Nyt ollaan Varanasissa! Huhhuh! Noin 40h, vähintäänkin mielenkiintoisen junamatkan jälkeen on mukavaa olla taas tukevalla maalla. Lähdimme Chennaista 17.30 puksuttamaan. Jouduimme vaihtamaan junaa Itarsissa seuraavana päivänä. Pomppasimme Itarsissa Varanasin junaan, joka oli piesty täyteen ihmisiä. Junasta ei löytynyt edes seisomapaikkaa. Sadat pienet intialaiset sai länsimaalaiskontaktia, kun sullouduimme rinkkoinemme väkimassojen läpi käytävillä paikkaa etsien. Ainoastaan keittiövaunussa oli tilaa ja saimme konduktööriltä ruinaamalla luvan jäädä siihen kamoinemme. Vaunussa oli meidän lisäksi yksi ukko ja chai-myyjiä ja kokkeja. Pääsin maistamaan teemyyjien kanssa paikallista viskiä salaa perunaosastoon. Mukavasti lämmitti. Kun tarjoilu junassa lakkasi, kokit panivat ryhmä-sikarin kiertämään ja kohta painuivat pehkuihin. Istuimme lattialla, pelailimme korttia ja huvittuneina ihmettelimme meininkiä. Yö meni mukavasti rinkka tyynynä. Nukuttua ei tosin tullut, kun oli melkoisen ahdasta ja välillä raiteiden ja veturin meteli oli lähes kuurouttava. Aamulla juna oli Varanasissa vähän seitsemän jälkeen aamulla ja hurautimme tuktukilla hotelliin.
Muutama päivä on nyt kierrelty Varanasia. Tämä on todella miellyttävä ja jollain lailla todella tutun oloinen kaupunki. Ahtaat kadut luikertelevat Gangan laitamilla. Kadun kulmissa on pieniä teekojuja ja mobiili-keittiöitä, joista saa herkullisia perunapylpyröitä lunastettua muutamaa lanttia vastaan. Meno on todella aitoa! Gangesin rantaelämä veden kurlaajineen, kylpiöineen ja veneineen on rentouttavaa katseltavaa.
Eilispäivänä äädyimme Assi-ghatille, joka on eteläisimpiä Gangesin rantoja vierustavista ghateista, eli kivisistä kylpyporrastasanteista. Ghateilla käydään mm. kurlaamassa Gangan pyhää vettä, juomassa teetä ja tapaamaan ihmisiä. Assi-ghatilla tapasimme jampan, joka kertoi lähellä tapahtuvasta konsertista. Tyyppi johdatti meidät pienelle kujalle- jossa konserttisali sijaitsi- ja katosi. Salissa istui kourallinen ihmisiä ja lavalla tablan soittaja ja sitaristi. Heillä oli loistava meininki ja musiikki kuulosti mainiolta! Puolessa välissä sitaristi lähti pois ja tilalle tuli sarangisti. Erikoinen kielisoitin, jota soitetaan sualla, kuten viulua tai selloa. Soittaja oli varttuneempi herrasmies. Yksin ukon soitto oli mainiota ja tablan kanssa he soittivat yhteen upeasti! Konsertista lähdimme taas yhtä upeaa kokemusta rikkaampina! Illalla katu täyttyi ihmisistä ja kulkueen kärjessä meni ulostava lehmä, tulensyöksijöitä, elefantti ja muutamia kameleita, koristeltuja hevosia, lapsia ja traktoreita. Valot vilkkuivat ja rummut soivat. Vaikka teknisesti kaikki oli vähän vasemmalla kädellä tehdyn näköistä ja juhlan tarkoituskin jäi vähän hämärän peittoon, tunnelma oli kuitenkin katossa! Tämä päivän aamu meni univelkoja pois nukkuessa, ilta hautajaisissa ja elokuvateatterissa. Gangesin varrella on muutama julkinen paikka, missä ruumiita käristetään yötäpäivää. Kävimme katomassa muutamat hautajaiset erään mukavan herran kertoessa meille tapahtuman kulun ja muita juttuja. Pari tuhkattiin ja muuan kerjäläinen kroppa viskattiin kylmänä jokeen. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi maksanut polttopuut. Ne ovat kuulemma kalliita ja kortilla. Varanasin lähettyvillä ei näet ole liiemmin metsää. Polttamatta jokeen heitetään vain ne, jotka ovat jo puhdistuneet elämänsä aikana muin keinoin, eivätkä siis tarvitse polttohautausta. Heitä ovat raskaana olevat naiset (syntymätön lapsi ei voi olla syntinen), pyhät miehet eli sadhut, alle 9-v lapset, lebraa ja sikotautia sairastavat, koska ovat jo puhdistuneet suorittamalla annetun tautikirouksen.
Varanasi on todella moniulotteinen ja kiintoisa paikka! Huomenna menemme kaiketi veneellä laskettelemaan alas pitkin Gangesia. Täällä ollaan ainakin viikon verran ja juuri mietitään, pitäisikö lähteä käymään Nepalissa, kun se kuitenkin on aika lähellä. Saa nähdä mitä käy. Vielä olisi tasan kuukausi aikaa kierrellä täällä. Paljon jää näkemättä ja paljon tulee nähtyäkin!
Tästä jatketaan.
Nyt ollaan Varanasissa! Huhhuh! Noin 40h, vähintäänkin mielenkiintoisen junamatkan jälkeen on mukavaa olla taas tukevalla maalla. Lähdimme Chennaista 17.30 puksuttamaan. Jouduimme vaihtamaan junaa Itarsissa seuraavana päivänä. Pomppasimme Itarsissa Varanasin junaan, joka oli piesty täyteen ihmisiä. Junasta ei löytynyt edes seisomapaikkaa. Sadat pienet intialaiset sai länsimaalaiskontaktia, kun sullouduimme rinkkoinemme väkimassojen läpi käytävillä paikkaa etsien. Ainoastaan keittiövaunussa oli tilaa ja saimme konduktööriltä ruinaamalla luvan jäädä siihen kamoinemme. Vaunussa oli meidän lisäksi yksi ukko ja chai-myyjiä ja kokkeja. Pääsin maistamaan teemyyjien kanssa paikallista viskiä salaa perunaosastoon. Mukavasti lämmitti. Kun tarjoilu junassa lakkasi, kokit panivat ryhmä-sikarin kiertämään ja kohta painuivat pehkuihin. Istuimme lattialla, pelailimme korttia ja huvittuneina ihmettelimme meininkiä. Yö meni mukavasti rinkka tyynynä. Nukuttua ei tosin tullut, kun oli melkoisen ahdasta ja välillä raiteiden ja veturin meteli oli lähes kuurouttava. Aamulla juna oli Varanasissa vähän seitsemän jälkeen aamulla ja hurautimme tuktukilla hotelliin.
Muutama päivä on nyt kierrelty Varanasia. Tämä on todella miellyttävä ja jollain lailla todella tutun oloinen kaupunki. Ahtaat kadut luikertelevat Gangan laitamilla. Kadun kulmissa on pieniä teekojuja ja mobiili-keittiöitä, joista saa herkullisia perunapylpyröitä lunastettua muutamaa lanttia vastaan. Meno on todella aitoa! Gangesin rantaelämä veden kurlaajineen, kylpiöineen ja veneineen on rentouttavaa katseltavaa.
Eilispäivänä äädyimme Assi-ghatille, joka on eteläisimpiä Gangesin rantoja vierustavista ghateista, eli kivisistä kylpyporrastasanteista. Ghateilla käydään mm. kurlaamassa Gangan pyhää vettä, juomassa teetä ja tapaamaan ihmisiä. Assi-ghatilla tapasimme jampan, joka kertoi lähellä tapahtuvasta konsertista. Tyyppi johdatti meidät pienelle kujalle- jossa konserttisali sijaitsi- ja katosi. Salissa istui kourallinen ihmisiä ja lavalla tablan soittaja ja sitaristi. Heillä oli loistava meininki ja musiikki kuulosti mainiolta! Puolessa välissä sitaristi lähti pois ja tilalle tuli sarangisti. Erikoinen kielisoitin, jota soitetaan sualla, kuten viulua tai selloa. Soittaja oli varttuneempi herrasmies. Yksin ukon soitto oli mainiota ja tablan kanssa he soittivat yhteen upeasti! Konsertista lähdimme taas yhtä upeaa kokemusta rikkaampina! Illalla katu täyttyi ihmisistä ja kulkueen kärjessä meni ulostava lehmä, tulensyöksijöitä, elefantti ja muutamia kameleita, koristeltuja hevosia, lapsia ja traktoreita. Valot vilkkuivat ja rummut soivat. Vaikka teknisesti kaikki oli vähän vasemmalla kädellä tehdyn näköistä ja juhlan tarkoituskin jäi vähän hämärän peittoon, tunnelma oli kuitenkin katossa! Tämä päivän aamu meni univelkoja pois nukkuessa, ilta hautajaisissa ja elokuvateatterissa. Gangesin varrella on muutama julkinen paikka, missä ruumiita käristetään yötäpäivää. Kävimme katomassa muutamat hautajaiset erään mukavan herran kertoessa meille tapahtuman kulun ja muita juttuja. Pari tuhkattiin ja muuan kerjäläinen kroppa viskattiin kylmänä jokeen. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi maksanut polttopuut. Ne ovat kuulemma kalliita ja kortilla. Varanasin lähettyvillä ei näet ole liiemmin metsää. Polttamatta jokeen heitetään vain ne, jotka ovat jo puhdistuneet elämänsä aikana muin keinoin, eivätkä siis tarvitse polttohautausta. Heitä ovat raskaana olevat naiset (syntymätön lapsi ei voi olla syntinen), pyhät miehet eli sadhut, alle 9-v lapset, lebraa ja sikotautia sairastavat, koska ovat jo puhdistuneet suorittamalla annetun tautikirouksen.
Varanasi on todella moniulotteinen ja kiintoisa paikka! Huomenna menemme kaiketi veneellä laskettelemaan alas pitkin Gangesia. Täällä ollaan ainakin viikon verran ja juuri mietitään, pitäisikö lähteä käymään Nepalissa, kun se kuitenkin on aika lähellä. Saa nähdä mitä käy. Vielä olisi tasan kuukausi aikaa kierrellä täällä. Paljon jää näkemättä ja paljon tulee nähtyäkin!
Tästä jatketaan.
perjantai, 1. lokakuuta 2010
Tienoon tirkistelyä,
Mamallapuram, Tamil nadu - 1.10.10
Hyvästelimme pehmeät patjat ja lähdimme hyvin levänneinä ja nousimme bussiin joka meni Kumbakonamista kohti Pondicherryä. Matkanteko oli rentoa. Päätimme, että poikkeisimme Vaiteshwara-temppelillä, jonka yhteydessä oli kuulemma kuuluisa banaaninlehtiarkisto, missä on eri lähteiden mukaan tiedot jokaisesta maailman ihmisistä, ainakin niistä, jotka ovat kohtalon sanelemia sieluja, kirjoitettuna banaaninlehdille. Tokihan tämä piti käydä katsomassa, kun sielläpäin kerta oltiin. Aluksi meidän piti jäädä pois Chidambaramin asemalla, jossa vaihdoimme bussia. Temppelille päädyimme illan alettua jo hämärtymään. Temppelikompleksin yhteydessä oli ulkopuolella useita Nadi Jothidam -kioskeja, joiden tyypeillä oli pääsy arkistoon. Mielenkiintoista kyllä, Suvin lehdessä sanottiin, että hän mm. omistaa koulun ja on toiseen kertaan naimisissa ja muutamia muita hyvin osuvia konkreettisia asioita. Tästä lähdimme jatkamaan matkaa taas Chidambaramin aseman kautta, jossa vaihdoimme iltayön aikaan lähtevään Pondicherryyn menevään bussiin.
Jäimme pois Pondicherryn bussiasemalla, joka oli kaupungin ulkopuolella. Sen läheisyydessä oli lukuisia hotelleja, mutta meidän ajatus oli mennä lähemmäs merenrantaa. Näin ollen hyppäsimme tuktukkiin tingittyämme hinnan ja lähdimme kohti kuskin tietämää halpaa hotellia. Muutaman yrityksen jälkeen päädyimme Ellora Hotellin, noin viiden minuutin kävelymatkan päässä rannasta.
Pondicherryn läpi rakennettu pohjois-etelä suunnassa kulkeva kanava jakaa kaupungin "intialaisosaan" ja "ranskalaisosaan", Ranskalaisosassa sijaitsee puisto, Pondicherryn museo, Sri Aurobindon ashram, hienoja ranskalaisvaikutteisia taloja, hienoja hotelleja ja ravintoloita rantabulevardin laidalla. Intialaisosa on kyllä erilainen kuin "normaali" intialainen kaupunki kävelykatuineen mutta oli kyllä selkeästi natiivimpi kuin ranskalaispuoli. Hotellihuoneessamme ei ollut suihkua ja oli muutenkin hintaansa nähden ns. epäilyttävä, mutta väsyneinä emme jaksaneet alkaa kilpailuttaa sen enempää. Kyykkysuihkun jälkeen painuimme pehkuun ja päätimme herätä aamulla pirteänä. Näin tapahtui. Aamulla vuokrasimme skootterin ja menimme syömään ranskalaiseen ravintolaan. Sakreblöö, miten herkulliselta moussaka voikaan maistua! Tässä 2,5kk aikana on päässyt muodostumaan lievä kyllästys eteläintialaiseen ruokaan ja on todella nautinnollista välillä syödä pastaa tai muuta kotoisampaa ruokaa. Sapuskan jälkeen lähdimme ajamaan kohti rantaa, jonka piti olla kaupungista neljän kilometrin päässä. Päädyimme tavalliseen tapaan pieniä polkuja katuja pitkin puikkelehtien ja hiekka-aavikolla suditellen rannalle, mitä reunusti kalastajien veneet ja itse kalastajat varjossa korttia lätkimässä. Rannalla ei ollut ketään muuta uijaa. Vesi oli todella lämmintä verrattuna etelä-kärjen ja länsirannikon vesiin. Kai siellä menee jokin kylmä virtaus. Lutjasimme aalloissa ja makoilimme rannalla auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Keräsimme tyylikkäitä kotiloita ja jatkoimme matkaa. Poikkesimme Aurovillessä. Orgaanisia farmeja ja vaihtoehtoisia juttuja aika laajalla alueella., jonka on perustanut intialaiset gurut nimeltä Sri Aurobino ja The Mother joskus kuusikymmentäluvulla. Todella mielenkiintoinen paikka! Jossain muussa elämässä tekisi mieli muuttaa vastaavanlaiseen yhteisöön, mutta tässä ei, koska meillä on oma paikka perusteilla, jota olemmekin tasaiseen tahtiin vieneet eteenpäin täältä Intiasta käsin. Palasimme takaisin Pondiin ja päätimme palauttaa skootterin. Kävimme syömässä italialaisessa Don Giovanni -nimisessä ravintolassa kaupungin kattojen yläpuolella. Hra. Giovanni oli rento italialaisukkeli, joka oli riemuissaan kun olimme ravintolan ensimmäiset suomalaisasiakkaat. Seuraavana aamuna heräsimme klo. 14 maissa ja lähdimme aamupalalle klo 17.00. Aamupala lähdettyämme aamu vaihtui nopeasti illaksi. Ja päätimme sisällyttää iltakävelyn aamupalareissuun ja suuntasimme kaupungin puistoon. Puistosta painuimme hotellille tekemään Pohjoismaisen Kulttuurirahaston apuraha-anomuksen. Illan kohokohtiin lukeutui tirkistelijä, joka jäi kiinni rysänpäältä oven avaimenreiästä tirkistelemässä. Kehotin jämerästi ja selkeäsanaisesti tirkistelijää pitämään huolen, että oli viimeinen kerta kun tirkistelee meitä. Olipahan jamppa hieman nolona jäädessään itse teossa kiinni alastomalle albiinolle. Siinä on lapsenlapsille kerrottavaa. Seuraavana aamuna heräsimme puolen päivän hujakoilla, pakkasimme kamat ja lähdimme katsastamaan Sri Aurobindon ashramin. Se oli miellyttävä paikka josta tarttui mukaan pari kirjaa kelpohintaan. Siitä painuimme tuktukin kyydillä bussiasemalle ja kohti Mamallapuramia, Itäisen etelä-Intian ainoaan varsinaiseen rantakohteeseen. Pondista bussi meni sinne pari tuntia. Hyppäsimme pois Chennaihin menevästä bussista Mamallapuramin kohdalla maantiellä, josta tuktukki heitti meidät Lakshmi-hotelliin kaupungille, aivan rannan tuntumaan. Kävimme syömässä ja pelaamassa korttia eräässä ravintolassa, missä soitti livenä välillä didgeridoo-djembe-orkesteri ja välillä soitettiin reggaen-renkutusta. Mamallapuram vaikuttaa todella rennolta paikalta. Täällä ei ole kuin reilu 12.000 asukasta ja mukavat rannat aivan hotellin vieressä. Täällä vietämme nyt ainakin pari päivää.
Tulimme siihen tulokseen, että nyt kun reissua on enää tasan 1,5kk jäljellä, on aikamme siirtyä kohti Pohjois-Intiaa. Kyllähän täällä etelässä saisi vietettyä vielä paljon aikaa, kun ois paljon nähtävää ja koettavaa, mutta kuten varmaan aikaisemminkin on jo mainittu, tämä on niin valtaisa maa, ettei kaikkea voi nähdä yhdessä ihmiselämässä, saati sitten yhdessä neljässäkuukaudessa. Seuraava kohteemme tulee todennäköisesti oleman Chennai, joka on Intian neljänneksi suurin kaupunki. Chennaista otamme junan kohti pyhää kaupunkia, Varanasia.
Hyvästelimme pehmeät patjat ja lähdimme hyvin levänneinä ja nousimme bussiin joka meni Kumbakonamista kohti Pondicherryä. Matkanteko oli rentoa. Päätimme, että poikkeisimme Vaiteshwara-temppelillä, jonka yhteydessä oli kuulemma kuuluisa banaaninlehtiarkisto, missä on eri lähteiden mukaan tiedot jokaisesta maailman ihmisistä, ainakin niistä, jotka ovat kohtalon sanelemia sieluja, kirjoitettuna banaaninlehdille. Tokihan tämä piti käydä katsomassa, kun sielläpäin kerta oltiin. Aluksi meidän piti jäädä pois Chidambaramin asemalla, jossa vaihdoimme bussia. Temppelille päädyimme illan alettua jo hämärtymään. Temppelikompleksin yhteydessä oli ulkopuolella useita Nadi Jothidam -kioskeja, joiden tyypeillä oli pääsy arkistoon. Mielenkiintoista kyllä, Suvin lehdessä sanottiin, että hän mm. omistaa koulun ja on toiseen kertaan naimisissa ja muutamia muita hyvin osuvia konkreettisia asioita. Tästä lähdimme jatkamaan matkaa taas Chidambaramin aseman kautta, jossa vaihdoimme iltayön aikaan lähtevään Pondicherryyn menevään bussiin.
Jäimme pois Pondicherryn bussiasemalla, joka oli kaupungin ulkopuolella. Sen läheisyydessä oli lukuisia hotelleja, mutta meidän ajatus oli mennä lähemmäs merenrantaa. Näin ollen hyppäsimme tuktukkiin tingittyämme hinnan ja lähdimme kohti kuskin tietämää halpaa hotellia. Muutaman yrityksen jälkeen päädyimme Ellora Hotellin, noin viiden minuutin kävelymatkan päässä rannasta.
Pondicherryn läpi rakennettu pohjois-etelä suunnassa kulkeva kanava jakaa kaupungin "intialaisosaan" ja "ranskalaisosaan", Ranskalaisosassa sijaitsee puisto, Pondicherryn museo, Sri Aurobindon ashram, hienoja ranskalaisvaikutteisia taloja, hienoja hotelleja ja ravintoloita rantabulevardin laidalla. Intialaisosa on kyllä erilainen kuin "normaali" intialainen kaupunki kävelykatuineen mutta oli kyllä selkeästi natiivimpi kuin ranskalaispuoli. Hotellihuoneessamme ei ollut suihkua ja oli muutenkin hintaansa nähden ns. epäilyttävä, mutta väsyneinä emme jaksaneet alkaa kilpailuttaa sen enempää. Kyykkysuihkun jälkeen painuimme pehkuun ja päätimme herätä aamulla pirteänä. Näin tapahtui. Aamulla vuokrasimme skootterin ja menimme syömään ranskalaiseen ravintolaan. Sakreblöö, miten herkulliselta moussaka voikaan maistua! Tässä 2,5kk aikana on päässyt muodostumaan lievä kyllästys eteläintialaiseen ruokaan ja on todella nautinnollista välillä syödä pastaa tai muuta kotoisampaa ruokaa. Sapuskan jälkeen lähdimme ajamaan kohti rantaa, jonka piti olla kaupungista neljän kilometrin päässä. Päädyimme tavalliseen tapaan pieniä polkuja katuja pitkin puikkelehtien ja hiekka-aavikolla suditellen rannalle, mitä reunusti kalastajien veneet ja itse kalastajat varjossa korttia lätkimässä. Rannalla ei ollut ketään muuta uijaa. Vesi oli todella lämmintä verrattuna etelä-kärjen ja länsirannikon vesiin. Kai siellä menee jokin kylmä virtaus. Lutjasimme aalloissa ja makoilimme rannalla auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Keräsimme tyylikkäitä kotiloita ja jatkoimme matkaa. Poikkesimme Aurovillessä. Orgaanisia farmeja ja vaihtoehtoisia juttuja aika laajalla alueella., jonka on perustanut intialaiset gurut nimeltä Sri Aurobino ja The Mother joskus kuusikymmentäluvulla. Todella mielenkiintoinen paikka! Jossain muussa elämässä tekisi mieli muuttaa vastaavanlaiseen yhteisöön, mutta tässä ei, koska meillä on oma paikka perusteilla, jota olemmekin tasaiseen tahtiin vieneet eteenpäin täältä Intiasta käsin. Palasimme takaisin Pondiin ja päätimme palauttaa skootterin. Kävimme syömässä italialaisessa Don Giovanni -nimisessä ravintolassa kaupungin kattojen yläpuolella. Hra. Giovanni oli rento italialaisukkeli, joka oli riemuissaan kun olimme ravintolan ensimmäiset suomalaisasiakkaat. Seuraavana aamuna heräsimme klo. 14 maissa ja lähdimme aamupalalle klo 17.00. Aamupala lähdettyämme aamu vaihtui nopeasti illaksi. Ja päätimme sisällyttää iltakävelyn aamupalareissuun ja suuntasimme kaupungin puistoon. Puistosta painuimme hotellille tekemään Pohjoismaisen Kulttuurirahaston apuraha-anomuksen. Illan kohokohtiin lukeutui tirkistelijä, joka jäi kiinni rysänpäältä oven avaimenreiästä tirkistelemässä. Kehotin jämerästi ja selkeäsanaisesti tirkistelijää pitämään huolen, että oli viimeinen kerta kun tirkistelee meitä. Olipahan jamppa hieman nolona jäädessään itse teossa kiinni alastomalle albiinolle. Siinä on lapsenlapsille kerrottavaa. Seuraavana aamuna heräsimme puolen päivän hujakoilla, pakkasimme kamat ja lähdimme katsastamaan Sri Aurobindon ashramin. Se oli miellyttävä paikka josta tarttui mukaan pari kirjaa kelpohintaan. Siitä painuimme tuktukin kyydillä bussiasemalle ja kohti Mamallapuramia, Itäisen etelä-Intian ainoaan varsinaiseen rantakohteeseen. Pondista bussi meni sinne pari tuntia. Hyppäsimme pois Chennaihin menevästä bussista Mamallapuramin kohdalla maantiellä, josta tuktukki heitti meidät Lakshmi-hotelliin kaupungille, aivan rannan tuntumaan. Kävimme syömässä ja pelaamassa korttia eräässä ravintolassa, missä soitti livenä välillä didgeridoo-djembe-orkesteri ja välillä soitettiin reggaen-renkutusta. Mamallapuram vaikuttaa todella rennolta paikalta. Täällä ei ole kuin reilu 12.000 asukasta ja mukavat rannat aivan hotellin vieressä. Täällä vietämme nyt ainakin pari päivää.
Tulimme siihen tulokseen, että nyt kun reissua on enää tasan 1,5kk jäljellä, on aikamme siirtyä kohti Pohjois-Intiaa. Kyllähän täällä etelässä saisi vietettyä vielä paljon aikaa, kun ois paljon nähtävää ja koettavaa, mutta kuten varmaan aikaisemminkin on jo mainittu, tämä on niin valtaisa maa, ettei kaikkea voi nähdä yhdessä ihmiselämässä, saati sitten yhdessä neljässäkuukaudessa. Seuraava kohteemme tulee todennäköisesti oleman Chennai, joka on Intian neljänneksi suurin kaupunki. Chennaista otamme junan kohti pyhää kaupunkia, Varanasia.
maanantai, 27. syyskuuta 2010
Arkea ja juhlaa.
Kumbakonan - 27.9.2010
Nyt on laskeuduttu Kodaikanalin vuoristomaisemista taas tasaisemmalle maalle. Vietime sateisessa Kodaikanalissa 3 päivää ja otimme levon kannalta jos hiirijahtia ei lasketa. 6 tunnin bussimatka Kodaista Trickyyn oli loppumatkasta hikinen ja ahdas. Sateiseen Trickyyn saavuimme joskus melko myöhään. Trickyssä oli jokin tapahtuma jonka ansiosta kaikki kaupungin hotellit olivat täynnä. Kiertelimme pari tuntia etsien sijaa majatalosta. Koska sitä ei löytynyt, päätimme loikata Thanjavuriin menevään bussiin. Trickystä Thanjavuriin kesti puolitoista tuntia. Sinne päästyämme hotellin metsästys jatkui ja onnistui kuin onnistuikin.
Seuraavana päivänä kävi ilmi, että on paikallisen Brihadishwara-temppelin 1000-vuotispäivät. Siksi kaikki paikat ovat tupaten täynnä. Oli mahtavaa päästä vahingossa keskelle merkittävää merkkipäivää. Kaupungin kadut tulvivat ihmisistä. Kävimme kaupungin vanhassa palatsia, jossa oli myös museo. Sisäänpääsy oli merkkipäivän johdosta ilmainen. Illalla hyppäsimme taas ihmisvirtaan, joka johdatti meidän merkkipäivätemppelille. Ihmisiä ja poliiseja parveili joka paikassa ja ihmettelimme, ettei tästä nyt saa mitään tolkkua. Olimme poistumassa väken tungoksesta kunnes yhtäkkiä takanamme oleva poliisi taputti olalle ja käski seuraamaan. Seurasimme poliisimiestä, joka kysyi joltain isommalta pampulta jotai, emme tienneet mitä. Kävi kuitenkin niin, että poliisi johdatti meidän ihmismassojen läpi ja ohjasi meidät temppeln porteille, minne ei päässyt ilman kutsukorttia, ja meillähän ei toki moisia ollut.
Temppelialueella oli satakunta, upeisiin värikkäisiin vaatteihin, koruihin, meikkeihin sonnustautunutta tanssijaa jotka pistelivät parastaan järkäelmäisen Nandu-patsaan ympärillä. Välillä tanssi ja musiikki lakkasi ja joku piti puheita. Sitten musiikki ja tanssi taas jatkui. Itse temppelialue oli huikea. En ihmettele yhtään miksi paikalliset ovat niin ylepitä temppelistään! Hengasimme kutsuvieraiden joukossa iltaan asti.
Ihmiset Thanjavurin alueella tuntuvat olevan erityisen kiinnostuneita länsimaalaisista. Kaikki tahtovat jutella ja puristaa kättä, etenkin lapset. Ihmiset ovat kohteiliaita, vilpittömiä ja hyväntahtoisia. Kaupungilla saa kävellä rauhassa ilman, että jokainen riksakuski ja katumyyjä on tyrkyttämässä palveluitaan.
Thanjavurista lähdimme Trickyyn katsomaan sen kuuluisaa Rock Fort temppeliä, joka on kaiverrettu kallioon. Sinne päästyämme kapusimme viitisensataa porsasta kallion sisällä ja totesimme, ettei temppeliin päässyt muut kuin hindut, joka oli sinänsä vähän outoa. Istuskelimme näköalatasanteella ja päätimme, että Tricky on nyt nähty. Kaikesta hehkutuksesta huolimatta, Trickystä jäi vähän karvas maku suuhun ja olimme onnellisia kun pääsimme Kumbakonamiin menevään ahtaaseen bussiin. Kumbakonamissa etsimme hotellia bussiaseman läheisyydestä, joita siinä oli viljalti. Tarkoituksemme oli mennä Anu's Lodge -nimiseen hotelliin muttemme löytäneet sitä.. Kilpailutimme muutaman hotellin, kun siihen oli varaa. Tilaa löytyi paljon. Neuvottelimme oivallisen hotellin erkkerillä, telkkarilla ja pehmeillä patjoilla ja tyynyillä (joka on harvinaisuus Intiassa) todella hyvään hintaan. Siisti ja mukava hotelli ystävällisine henkilökuntineen on kyllä melkoista herkkua muutaman rasittavan mutta antoisan matkustuspäivän jälkeen.
Kumbakonamista matka jatkuu kohti ranskalaistyylistä Pondicherryä ja Mamallapuramia, joka on irärannikon yksi harvoista uimarantakaupungiesta. Kohta pääsee taas pulikoimaan! JESS!
torstai, 23. syyskuuta 2010
Kodaikanal 23.9.2010
Intian eteläkärjessä, Kanyakumarissa vietimme pari päivää. Kiertelimme ja kaartelimme ja otimme levon kannalta. Kanyakumar on sympaattinen pieni kaupunki kaikkine Intian normi-kaupungin ominaisuuksineen. Hotellimme oli aivan eteläkärjen tuntumassa, temppelin liepeillä, joka oli ollut sillä paikalla reilut 3000 vuotta. Kanyakumarin etelärannalla oli lisää temppeliraunioita ja pieni hiekkaranta.
Kävelimme ja katselimme ihmisten arkea. Ihmiset eivät elä ankeudessa, vaikka päällisin puolin joskus voisi näin kuvitella olevan. Väki elää keskenänsä.hyvässä meiningissä. Ovet ja ikkunat ovat auki, ihmiset ovat vilpittömiä ja iloisia.
Asioiden ja esineiden manifestointia on hauskaa ja antoisaa harrastaa Intiassa, sillä kaikki mitä vaan voi kuvitella olevan olemassa, on todennäköisesti jossain sinun lähelläsi 10m säteellä. Kerrankin tuli mieleen, että olisi kiva punnita itsensä vaa`alla ja kas kummaa, kun käännyimme seuraavasta kadun kulmasta, kivetyksellä istui vanha ukko henkilövaakansa kanssa! 99kg!
Eräs outo huomio täällä. Jos joku on keksinyt jonkun idean mitä voi esim. myydä kadulla tai kaupassa, oli se sitten veneretkiä, trekkausta, ilmaan ammuttavia vilkkuvia propellihärpäkkeitä, simpukankuori-virityksiä, mitä tahansa. Kaikilla siinä kaupungisssa on täysin samat tuotteet myynnissä. Vieri-vieressä ja rinta-rinnan ukot kauppaavat täysin samoja asioita. Se sama asia on myös havaittavissa isommissa kaupungeissa, On huonekalukortteleita ja korukortteleita, muoviämpärikortteleita yms. Samaa tuotetta myyviä liikkeitä rinta rinnan. Saman piirteen voi myös havaita esim. Goalla rantakaupustelijoissa, heillä on kaikilla täysin samat kysymykset aina täysin samassa järjestyksessä, Ja myöskin kerjäläislasten kerjäyslista on täysin identtinen, minne ikinä menitkin. Kynä, kolikko, lelu, karkkia. Lieneekö se jokin laajempi instituutio, joka kouluttaa alansa ammattilaisia., Äkkinäinen kuitenkin luulisi, että jos naapuri myy jotai tuotetta, itsen kannattaisi myydä jotain eri tuotetta, ihan vaan mielenkiinnonkin vuoksi. Olenkin alkanut antamaan lantin kerjäläisille, joilla on jokin omaperäinen tai muu konsti, joka herättää mielenkiinnon.
Kanyakumarista poistuessamme, kävimme toteamassa, että seuraava ja ainut juna kohti Maduraita menee vasta illalla. Päätimme ottaa bussin joka lähtikin samantien kun saavuimme bussiasemalle. Bussi oli täynnä nuoria n. 20-25v opiskelijoita. Oli hupaisaa seurata heidän touhujaan. Leikkivät keskenään kuin pienet lapset, vailla huolta huomisesta. Välittömästi kun bussi pärähti liikkeelle, kaikki nukahtivat niin ikään, kuin pienet viattomat lapset. Parin tunnin unien jälkeen, he heräsivät ja leikit jatkuivat. 5 tunnin matka meni letkeästi ja perille Maduraihin saavimme illan jo hämärryttyä. Otimme paikallisbussin kaatosaiteiseen keskustaan, josta löysimme hyvän hotellin hyvään hintaan. Hotelli oli muuten moitteeton mutta tunnin välein tasatunnein läheiset kovaääniset kajauttivat ilmoille mitä raivostuttavimpia lauluja kuten b-i-n-g-o:n, tuiki tuiki tähtösen säveliä järjenvastaisen kovalla voluumilla jälleen kerran ihan vaan ilmoittaakseen kellonajan niitä seuraavilla ihmeellisen särkevillä digitaali-kumahduksilla. On jännittävää herätä klo. 4 yöllä "..AND BINGO WAS HIS NAME-O!!!"
35 asteen helle helli meitä valkonaamoja näännyttävällä tavallaan. Siinä hikoillessa ajatus vuoriston viileyteen siirtymisestä kulminoitui ja konkretisoitui seuraavana päivänä. jolloin pomppasimme tuktukkiin joka kiidätti meidät bussiasemalle, josta lähtikin bussi juuri sopivasti kohti Kodaikanalia.
Kodaikanal on amerikkalaisten parustama sympaattisen pieni kaupunki järven rannalla 2100m korkeudessa Tamil nadun vuoristossa. Ilma on sateista ja raikasta. Juuri sitä, mitä kaipasikin hikisen kaupunkielämän jälkeen. Löysimme oivallisen halvan ja hyvän hotellin. Jos ei lasketa välikatosta kuuluvaa mitä ilmeisimmin rottien kilpajuoksua ja muita hienouksia, joita 200 rupian huone tarjoaa, tämä on täydellinen! Kodaikanalista tulee mieleen Ooty, jossa olimme noin kuukausi takaperin. Täällä on paljon tiibetiläisiä, kotitekoista suklaata ja letkeää meininkiä! Ja kuulemma täältä saa vuokrata maastopyöriä halpaan hintaan. Kuulostaa oivalliselta tavalta tutkia lähitienoita!
Täällä pyörimme vähintään 3 päivää ja täältä jatketaan kohti itä-rannikkoa ja Trickyä.
Intian eteläkärjessä, Kanyakumarissa vietimme pari päivää. Kiertelimme ja kaartelimme ja otimme levon kannalta. Kanyakumar on sympaattinen pieni kaupunki kaikkine Intian normi-kaupungin ominaisuuksineen. Hotellimme oli aivan eteläkärjen tuntumassa, temppelin liepeillä, joka oli ollut sillä paikalla reilut 3000 vuotta. Kanyakumarin etelärannalla oli lisää temppeliraunioita ja pieni hiekkaranta.
Kävelimme ja katselimme ihmisten arkea. Ihmiset eivät elä ankeudessa, vaikka päällisin puolin joskus voisi näin kuvitella olevan. Väki elää keskenänsä.hyvässä meiningissä. Ovet ja ikkunat ovat auki, ihmiset ovat vilpittömiä ja iloisia.
Asioiden ja esineiden manifestointia on hauskaa ja antoisaa harrastaa Intiassa, sillä kaikki mitä vaan voi kuvitella olevan olemassa, on todennäköisesti jossain sinun lähelläsi 10m säteellä. Kerrankin tuli mieleen, että olisi kiva punnita itsensä vaa`alla ja kas kummaa, kun käännyimme seuraavasta kadun kulmasta, kivetyksellä istui vanha ukko henkilövaakansa kanssa! 99kg!
Eräs outo huomio täällä. Jos joku on keksinyt jonkun idean mitä voi esim. myydä kadulla tai kaupassa, oli se sitten veneretkiä, trekkausta, ilmaan ammuttavia vilkkuvia propellihärpäkkeitä, simpukankuori-virityksiä, mitä tahansa. Kaikilla siinä kaupungisssa on täysin samat tuotteet myynnissä. Vieri-vieressä ja rinta-rinnan ukot kauppaavat täysin samoja asioita. Se sama asia on myös havaittavissa isommissa kaupungeissa, On huonekalukortteleita ja korukortteleita, muoviämpärikortteleita yms. Samaa tuotetta myyviä liikkeitä rinta rinnan. Saman piirteen voi myös havaita esim. Goalla rantakaupustelijoissa, heillä on kaikilla täysin samat kysymykset aina täysin samassa järjestyksessä, Ja myöskin kerjäläislasten kerjäyslista on täysin identtinen, minne ikinä menitkin. Kynä, kolikko, lelu, karkkia. Lieneekö se jokin laajempi instituutio, joka kouluttaa alansa ammattilaisia., Äkkinäinen kuitenkin luulisi, että jos naapuri myy jotai tuotetta, itsen kannattaisi myydä jotain eri tuotetta, ihan vaan mielenkiinnonkin vuoksi. Olenkin alkanut antamaan lantin kerjäläisille, joilla on jokin omaperäinen tai muu konsti, joka herättää mielenkiinnon.
Kanyakumarista poistuessamme, kävimme toteamassa, että seuraava ja ainut juna kohti Maduraita menee vasta illalla. Päätimme ottaa bussin joka lähtikin samantien kun saavuimme bussiasemalle. Bussi oli täynnä nuoria n. 20-25v opiskelijoita. Oli hupaisaa seurata heidän touhujaan. Leikkivät keskenään kuin pienet lapset, vailla huolta huomisesta. Välittömästi kun bussi pärähti liikkeelle, kaikki nukahtivat niin ikään, kuin pienet viattomat lapset. Parin tunnin unien jälkeen, he heräsivät ja leikit jatkuivat. 5 tunnin matka meni letkeästi ja perille Maduraihin saavimme illan jo hämärryttyä. Otimme paikallisbussin kaatosaiteiseen keskustaan, josta löysimme hyvän hotellin hyvään hintaan. Hotelli oli muuten moitteeton mutta tunnin välein tasatunnein läheiset kovaääniset kajauttivat ilmoille mitä raivostuttavimpia lauluja kuten b-i-n-g-o:n, tuiki tuiki tähtösen säveliä järjenvastaisen kovalla voluumilla jälleen kerran ihan vaan ilmoittaakseen kellonajan niitä seuraavilla ihmeellisen särkevillä digitaali-kumahduksilla. On jännittävää herätä klo. 4 yöllä "..AND BINGO WAS HIS NAME-O!!!"
35 asteen helle helli meitä valkonaamoja näännyttävällä tavallaan. Siinä hikoillessa ajatus vuoriston viileyteen siirtymisestä kulminoitui ja konkretisoitui seuraavana päivänä. jolloin pomppasimme tuktukkiin joka kiidätti meidät bussiasemalle, josta lähtikin bussi juuri sopivasti kohti Kodaikanalia.
Kodaikanal on amerikkalaisten parustama sympaattisen pieni kaupunki järven rannalla 2100m korkeudessa Tamil nadun vuoristossa. Ilma on sateista ja raikasta. Juuri sitä, mitä kaipasikin hikisen kaupunkielämän jälkeen. Löysimme oivallisen halvan ja hyvän hotellin. Jos ei lasketa välikatosta kuuluvaa mitä ilmeisimmin rottien kilpajuoksua ja muita hienouksia, joita 200 rupian huone tarjoaa, tämä on täydellinen! Kodaikanalista tulee mieleen Ooty, jossa olimme noin kuukausi takaperin. Täällä on paljon tiibetiläisiä, kotitekoista suklaata ja letkeää meininkiä! Ja kuulemma täältä saa vuokrata maastopyöriä halpaan hintaan. Kuulostaa oivalliselta tavalta tutkia lähitienoita!
Täällä pyörimme vähintään 3 päivää ja täältä jatketaan kohti itä-rannikkoa ja Trickyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)