(Kuvien päivämäärät eivät liity tapahtumiin)
13.9.2020 – Alleppey – Amritapuri – Varkala
Lähdimme Fort Kochista bussilla eteenpäin tarkoituksenamme jäädä pois Kollamissa. Sen sijaan bussi pysähtyi Alleppeyssä lastaamaan lisää ihmisiä kyytiin. Yhtäkkiä tuli fiilis, että täällä voisikin viettää päivän pari. Siispä pomppasimme tavaroinemme ulos bussista. Paikka vaikutti hyvin soveliaalta ja mukavalta. Alleppeytä on sanottu Intian Venetsiaksi. Välittömästi muuan jamppa tuli jutustelemaan meille ja ilmoitti, että hänellä on homestay-tyyppinen hotelli aivan muutaman sadan metrin päässä huokeaan hintaan. Päätimme sen kummempia kilpailuttamatta, että se tulkoon olemaan meidän sen hetkinen tukikohtamme. Tosiaan, muutaman sadan metrin ja parin minuutin kävelymatkan päässä olikin hotelli, jossa ei ollut minkään sortin kylttejä josta sen olisi voinut hotelliksi tunnistaa. Talo oli yli sata vuotta vanha. Siinä oli yläkerrassa 3 huonetta ja tyylikäs katettu kuisti, josta näkymät kaupungin läpi virtaavalle joelle. Valkkasimme huoneen ja asetuimme taloksi. Hotellin omistaja pyöritti myös houseboat-bisnestä. Eli hän vie turisteja asuntoveneellään katsomaan maailmankuulua Keralan sisävesistöä. Olimme kuulleet paljon hyvää tästä ja monelta suunnalta saaneet suosituksia, että se kannattaa ehdottomasti mennä kokemaan. Ideasta innostuneina varasimme reissun sisävesistöille. Venemies kertoi, että paatissa olisi vähäpäästöinen moottori, aurinkopaneelit yms. herkut, jotta Keralan sisävesistö ei saastuisi enempää. Kun saavuimme veneelle, kysyin missä oli ne aurinkopaneelit katolta ja sain vastuksen, että se olikin se toinen vene joka on ympäristöystävällinen... No siitä huolimatta ja vähän hämillämme hyppäsimme kyytiin ja kohta perinteisen puolentunnin säätämisen jälkeen lähdimme liikkeelle. Matkaa tehtiin pääosin suuria jokia pitkin, missä meni lukemattomia täysin identtisiä veneitä, turistit kannella tirisemässä, toisin kuin oli puhe. Puhe oli, että laiva olisi niin pieni, että sillä mahtuisi kulkemaan pieniä kanaaleja pitkin jossa pääsisi näkemään läheltä, miten paikallisväestö elelee. Ei kauan tarvinnut veden varassa lipua, kun tulikin jo tunne, ettemme kuuluneet sinne. Eivätkä ne saastuttavat asuntolaivat todellakaan kuuluneet niihin kanaaleihin, minkä rannoilla ja kylissä alkuperäisväestö yrittää elellä. Matkan kohokohta oli kun pysähdyimme illalla pieneen kylään. Rantauduimme ja lähdimme kävelemään. Paikalliset suhtautuivat meihin todella ynseästi, ja aivan syystäkin! Jatkuvasti kasvava, saastuttava asuntolaiva-bisnes on todellinen ongelma Keralan sisävesistöissä. 2/3-osa sisävesistöistä on kuroutunut umpeen saasteiden vuoksi sitten 50-luvun. Tallustimme jonkin aikaa kylällä ja törmäsimme mm. kalastusnäytökseen, missä juopuneet ukot heittelivät verkkoa veteen. Saaliina 1 oli 3cm vonkale. Kalastusnäytöksen ohessa ”nautiskelimme” paikallista palmu-olutta, joka maistui yhtä herkulliselta, kuin 13-vuotiaan pojankoltiaisen sängyn alla käyttämä lämmin kilju. Pimeän laskeuduttua, kalastusnäytöksestä ja kilju-oluesta kylläisinä palasimme takaisin paatille odottamaan seuraavaa päivää, joka koittikin välittömästi unettoman ja tuskallisen hikisen yön jälkeen. Veneestä loppui yöllä akku ja nukkumakabiinista tuli välittömästi trooppinen komero, jossa ei ollut montaakaan happimolekyyliä, koska tuuletin lakkasi toimimasta. Unettoman yön jälkeen söimme laivassa aamupalan ja lähdimme puksuttamaan takaisin kohti Alleppeytä. Palattuamme ilmoitimme, ettei matka ollut sitä mitä oli luvattu, mutta liian lepsuina ja rasittuneina emme älynneet pyytää rahoista takaisin…
Haimme kamat hotellistamme, maksoimme ja lähdimme uupuneina vaappumaan kohti Alleppeyn rantaa, jossa ajattelimme vähän aikaa huilia. Sinne päästyämme menimme heti uimaan. Vesi oli niljakasta ja rannalla oli lukemattomia kuolleita rapuja. Vesi oli täysin tyyntä, joten kaikki saasteet seisoivat rannan vedessä. Se jäi iholle ruskeaksi öljymäiseksi talmaksi, joka piti pyyhkiä pois rannalla saveteilla. Ja rannalla partioivat tuijottavat intialaismiehet eivät siinä väsymyksen tilassa olleet juuri sitä kaipaamaamme seuraa, joten päätimme jättää Alleppeyn ja posotimme bussiasemalle ja seuraavalla bussilla kohti Amritapuria.
Parin tunnin päästä olimmekin jo Amritapurissa ja Äiti Amman ashramissa. Ashramin alue on järkyttävän suuri rypäs kerrostaloja. Betoniviidakko viidakon keskellä. Tsekkauduimme sisään ja yllätykseksemme huoneemme oli todella tilava ja siisti. Tunsimme aika-ajoin ulkopuolisuuden tunnetta. Ympärillämme liihotteli valkokaapuisia länkkäreitä, näennäisen eteerisiä olentoja, jolta moneltakin kohdattaessa sai opiskellun hymyn ja intialaisen tervehdyksen. Paikka on kuitenkin todella mukava ja ympärillä paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Äiti Ammaan pääsimme törmäämään useampaankin otteeseen, sillä hän painaa duunia niska liejussa. 4 kertaa viikossa on darshan, eli halaussessio, joka kestää 12h. Jos ei ole darshan-päivä, Amma luotsaa meditaatioita, luennoi ja jamittelee bhajaneissa, (joka ilta pidettävä konsertti). Ashramissa ollessamme pääsimme kiinni myös kullan arvoisiin omiin ja keskinäisiin prosesseihimme, potemaan molemmat tiukkaa vatsaflunssaa ja tekemään EU:n apuraha-anomuksen. Mikäpäs sen parempi paikka potea ja työskennellä, kun on mukava ja halpa huone, inspiroiva ympäristö, ilmaiset lääkärit ja halpoja ayervedisia lääkkeitä. Oma tilani helpotti parissa päivässä, jonka jälkeen kävin ashramin kirjastosta lainaamassa Carlos Castanedan Kotkan lahjan, jonka luin toipilaalle ääneen.
Taudinkuvan hälvennyttyä reilun viikon oleilun jälkeen pääsimme lähtemään kohti uusia seikkailuja. Pomppasimme bussiin joka ajoi meidät Karunagapallyn (tuttavallisesti karhunnahkapalli), Kollamin ja muutaman muun nimeltä mainitsemattoman kaupungin kautta Varkalaan, kiertävän swamin avustuksella. Varkalassa löysimme hyvän ja halvan hotellin vaivattomasti. Pintapuolisen tarkastelun valossa Varkala vaikuttaa todella hyvältä paikalta. Täällä on tarkoitus olla taas pari päivä jonka jälkeen jatkuu matka kohti Intian eteläkärkeä ja Kanyakumaria.
Nyt on reissu hyvin pitkälti tasan puolessa välissä. Tähän mennessä matka on ollut ikimuistoinen. Jatkuvasti tulee uusia, ihmeellisiä, eriskummallisia ja eksoottisia asioita, tapahtumia, tilanteita ja toimenpiteitä vastaan. Matka on avartanut ymmärrystämme täkäläistä kulttuuria ja elämän menoa kohtaan. Se on opettanut miten niin täysin nurinkurinen maailma omaan ”erehtymättömään länsimaailmaamme” verrattuna voi toimia juuri niin kuin sen pitääkin. Toki on paljon ristiriitaisuuksia ja puutteellisuuksia, mutta mitenpä niitä voi yli miljardin ihmisen valtiossa välttää. Kunnioituksemme näitä ihmisiä kohtaan kasvaa päivä päivältä, mitä enemmän opimme ymmärtämään heidän toimintatapojaan. Kaiken sen sekasorron ja häslingin taustalla piilee selkeä systeemi jota jokainen eliö (ihmisestä lehmään) tahollaan ja tavallaan noudattaa. Jostain syystä kaikki tämä häslilnki ja tekemisen meininki tuntuu etäisesti todella tutulta. Kaipa sitä on näillä seuduilla tullut oltua joskus kauan aikaa sitten aikaisemminkin.
Lähdimme Fort Kochista bussilla eteenpäin tarkoituksenamme jäädä pois Kollamissa. Sen sijaan bussi pysähtyi Alleppeyssä lastaamaan lisää ihmisiä kyytiin. Yhtäkkiä tuli fiilis, että täällä voisikin viettää päivän pari. Siispä pomppasimme tavaroinemme ulos bussista. Paikka vaikutti hyvin soveliaalta ja mukavalta. Alleppeytä on sanottu Intian Venetsiaksi. Välittömästi muuan jamppa tuli jutustelemaan meille ja ilmoitti, että hänellä on homestay-tyyppinen hotelli aivan muutaman sadan metrin päässä huokeaan hintaan. Päätimme sen kummempia kilpailuttamatta, että se tulkoon olemaan meidän sen hetkinen tukikohtamme. Tosiaan, muutaman sadan metrin ja parin minuutin kävelymatkan päässä olikin hotelli, jossa ei ollut minkään sortin kylttejä josta sen olisi voinut hotelliksi tunnistaa. Talo oli yli sata vuotta vanha. Siinä oli yläkerrassa 3 huonetta ja tyylikäs katettu kuisti, josta näkymät kaupungin läpi virtaavalle joelle. Valkkasimme huoneen ja asetuimme taloksi. Hotellin omistaja pyöritti myös houseboat-bisnestä. Eli hän vie turisteja asuntoveneellään katsomaan maailmankuulua Keralan sisävesistöä. Olimme kuulleet paljon hyvää tästä ja monelta suunnalta saaneet suosituksia, että se kannattaa ehdottomasti mennä kokemaan. Ideasta innostuneina varasimme reissun sisävesistöille. Venemies kertoi, että paatissa olisi vähäpäästöinen moottori, aurinkopaneelit yms. herkut, jotta Keralan sisävesistö ei saastuisi enempää. Kun saavuimme veneelle, kysyin missä oli ne aurinkopaneelit katolta ja sain vastuksen, että se olikin se toinen vene joka on ympäristöystävällinen... No siitä huolimatta ja vähän hämillämme hyppäsimme kyytiin ja kohta perinteisen puolentunnin säätämisen jälkeen lähdimme liikkeelle. Matkaa tehtiin pääosin suuria jokia pitkin, missä meni lukemattomia täysin identtisiä veneitä, turistit kannella tirisemässä, toisin kuin oli puhe. Puhe oli, että laiva olisi niin pieni, että sillä mahtuisi kulkemaan pieniä kanaaleja pitkin jossa pääsisi näkemään läheltä, miten paikallisväestö elelee. Ei kauan tarvinnut veden varassa lipua, kun tulikin jo tunne, ettemme kuuluneet sinne. Eivätkä ne saastuttavat asuntolaivat todellakaan kuuluneet niihin kanaaleihin, minkä rannoilla ja kylissä alkuperäisväestö yrittää elellä. Matkan kohokohta oli kun pysähdyimme illalla pieneen kylään. Rantauduimme ja lähdimme kävelemään. Paikalliset suhtautuivat meihin todella ynseästi, ja aivan syystäkin! Jatkuvasti kasvava, saastuttava asuntolaiva-bisnes on todellinen ongelma Keralan sisävesistöissä. 2/3-osa sisävesistöistä on kuroutunut umpeen saasteiden vuoksi sitten 50-luvun. Tallustimme jonkin aikaa kylällä ja törmäsimme mm. kalastusnäytökseen, missä juopuneet ukot heittelivät verkkoa veteen. Saaliina 1 oli 3cm vonkale. Kalastusnäytöksen ohessa ”nautiskelimme” paikallista palmu-olutta, joka maistui yhtä herkulliselta, kuin 13-vuotiaan pojankoltiaisen sängyn alla käyttämä lämmin kilju. Pimeän laskeuduttua, kalastusnäytöksestä ja kilju-oluesta kylläisinä palasimme takaisin paatille odottamaan seuraavaa päivää, joka koittikin välittömästi unettoman ja tuskallisen hikisen yön jälkeen. Veneestä loppui yöllä akku ja nukkumakabiinista tuli välittömästi trooppinen komero, jossa ei ollut montaakaan happimolekyyliä, koska tuuletin lakkasi toimimasta. Unettoman yön jälkeen söimme laivassa aamupalan ja lähdimme puksuttamaan takaisin kohti Alleppeytä. Palattuamme ilmoitimme, ettei matka ollut sitä mitä oli luvattu, mutta liian lepsuina ja rasittuneina emme älynneet pyytää rahoista takaisin…
Haimme kamat hotellistamme, maksoimme ja lähdimme uupuneina vaappumaan kohti Alleppeyn rantaa, jossa ajattelimme vähän aikaa huilia. Sinne päästyämme menimme heti uimaan. Vesi oli niljakasta ja rannalla oli lukemattomia kuolleita rapuja. Vesi oli täysin tyyntä, joten kaikki saasteet seisoivat rannan vedessä. Se jäi iholle ruskeaksi öljymäiseksi talmaksi, joka piti pyyhkiä pois rannalla saveteilla. Ja rannalla partioivat tuijottavat intialaismiehet eivät siinä väsymyksen tilassa olleet juuri sitä kaipaamaamme seuraa, joten päätimme jättää Alleppeyn ja posotimme bussiasemalle ja seuraavalla bussilla kohti Amritapuria.
Parin tunnin päästä olimmekin jo Amritapurissa ja Äiti Amman ashramissa. Ashramin alue on järkyttävän suuri rypäs kerrostaloja. Betoniviidakko viidakon keskellä. Tsekkauduimme sisään ja yllätykseksemme huoneemme oli todella tilava ja siisti. Tunsimme aika-ajoin ulkopuolisuuden tunnetta. Ympärillämme liihotteli valkokaapuisia länkkäreitä, näennäisen eteerisiä olentoja, jolta moneltakin kohdattaessa sai opiskellun hymyn ja intialaisen tervehdyksen. Paikka on kuitenkin todella mukava ja ympärillä paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Äiti Ammaan pääsimme törmäämään useampaankin otteeseen, sillä hän painaa duunia niska liejussa. 4 kertaa viikossa on darshan, eli halaussessio, joka kestää 12h. Jos ei ole darshan-päivä, Amma luotsaa meditaatioita, luennoi ja jamittelee bhajaneissa, (joka ilta pidettävä konsertti). Ashramissa ollessamme pääsimme kiinni myös kullan arvoisiin omiin ja keskinäisiin prosesseihimme, potemaan molemmat tiukkaa vatsaflunssaa ja tekemään EU:n apuraha-anomuksen. Mikäpäs sen parempi paikka potea ja työskennellä, kun on mukava ja halpa huone, inspiroiva ympäristö, ilmaiset lääkärit ja halpoja ayervedisia lääkkeitä. Oma tilani helpotti parissa päivässä, jonka jälkeen kävin ashramin kirjastosta lainaamassa Carlos Castanedan Kotkan lahjan, jonka luin toipilaalle ääneen.
Taudinkuvan hälvennyttyä reilun viikon oleilun jälkeen pääsimme lähtemään kohti uusia seikkailuja. Pomppasimme bussiin joka ajoi meidät Karunagapallyn (tuttavallisesti karhunnahkapalli), Kollamin ja muutaman muun nimeltä mainitsemattoman kaupungin kautta Varkalaan, kiertävän swamin avustuksella. Varkalassa löysimme hyvän ja halvan hotellin vaivattomasti. Pintapuolisen tarkastelun valossa Varkala vaikuttaa todella hyvältä paikalta. Täällä on tarkoitus olla taas pari päivä jonka jälkeen jatkuu matka kohti Intian eteläkärkeä ja Kanyakumaria.
Nyt on reissu hyvin pitkälti tasan puolessa välissä. Tähän mennessä matka on ollut ikimuistoinen. Jatkuvasti tulee uusia, ihmeellisiä, eriskummallisia ja eksoottisia asioita, tapahtumia, tilanteita ja toimenpiteitä vastaan. Matka on avartanut ymmärrystämme täkäläistä kulttuuria ja elämän menoa kohtaan. Se on opettanut miten niin täysin nurinkurinen maailma omaan ”erehtymättömään länsimaailmaamme” verrattuna voi toimia juuri niin kuin sen pitääkin. Toki on paljon ristiriitaisuuksia ja puutteellisuuksia, mutta mitenpä niitä voi yli miljardin ihmisen valtiossa välttää. Kunnioituksemme näitä ihmisiä kohtaan kasvaa päivä päivältä, mitä enemmän opimme ymmärtämään heidän toimintatapojaan. Kaiken sen sekasorron ja häslingin taustalla piilee selkeä systeemi jota jokainen eliö (ihmisestä lehmään) tahollaan ja tavallaan noudattaa. Jostain syystä kaikki tämä häslilnki ja tekemisen meininki tuntuu etäisesti todella tutulta. Kaipa sitä on näillä seuduilla tullut oltua joskus kauan aikaa sitten aikaisemminkin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti